Ruoka

Mielessäni heräsi voimakas protestimieli lukiessani Maaseudun tulevaisuudesta artikkelia ruuan pakkausmerkinnöistä. Valtavia summia maksava uudistus pitäisi toteuttaa lähitulevaisuudessa. Lukemani perusteella on kyseessä miljoonia maksava muutos. Onko Suomen kansalla oikeasti varaa tällaiseen asiaan. "Tuntuu siltä, että tässä kärpäsestä tehdään härkänen". Puhutaan "piilosuolaisesta" ym ruuasta. Kuinkahan moni meistä edes näitä tietoja on seurannut ruokaa ostaessaan. Onhan meillä jokaisellla makuaistikin olemassa. Ja jos tämä on EU:sta lähtöisin oleva idea, niin luulisi sielläkin olevan suurempiakin murheita. Ajatellaan nyt sitä taustaa vasten, että liian monella ihmisellä ei ole hengen pitimiksi ruokaa ollenkaan tai hyvin niukasti.  Mutta pysyäksemme täällä lähi ympyröissä, niin aina kaupassa käydessään sitä joutuu toteamaan, kuinka yltäkylläisyyden keskellä me täällä koti Suomessa sentään elämme. Vainnan varaa on, mielestäni liiankin paljon. Usein joutuu miettimään ja jopa kysymään neuvoakin sellaisen tuotteen kohdalla, mitä harvemmin tulee ostaneeksi. Kun ei tiedä, eikä osaa valita. Tämän liika tarjonnan seurauksena sitten ruokaa joutuu paljon hukkaan, kun niin monenlaista pitää olla tarjolla. Hukkaan joutuvan ruuan arvo siirtyy tietysti hintoihin, joiden kalleutta sitten edelleen valitamme. Näin ympyrä sulkeutuu.
Tulee mieleeni sananlaskut 27:7. Kylläinen polkee hunajaakin, nälkäiselle kaikki karvaskin on makeaa.
Rukoilen ja toivon päättävässä asemassa oleville viisautta ja suhteellisuuden tajua näissä asioissa.

Maailman valot

Tuo otsikko ja  laulun sanat palauttivat hyvin voimakkaasti mieleeni lapsuuteni ja varhais nuoruuteni vaiheet. Muistan omistaneeni lapsen uskon Jeesukseen. Vielä varhais nuoruutenikin ajalta muistan kuinka eräänkin kerran koulusta kotiin pyöräillessäni iloitsin ja kiitin Jumalaa Jeesuksen pelastustyöstä. Taivaallinen ilo täytti silloin sydämeni. Viimeisillä luokilla koulussa aloin kuitenkin kuunnella ja katsella kaverien myötä näitä "tämän maailman valoja" ja houkutuksia. Iskelmien tenho tepsi sieluuni. Ajatukseni alkoivat niiden myötä liidellä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi elävästä Jumalasta. Taivaalliset asiat loittonivat hiljalleen kaukaisemmiksi, kunnes sitten unohtuivat kokonaan. Jumalan Pyhä Henki on hienovarainen, ei Jumala väkisin meitä luonansa pitele. Hän on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Jeesuskin ruukasi kysyä maan päällä vaeltaesaan ihmisiltä, että "mitä tahdot, että minä sinulle tekisin".
En minä varmaankaan silloin aivan tietoisesti sanonut lopullisia hyvästejä Jeesukselle. Muistan, kuinka alettuamme mieheni kanssa seurustella halusin varmistua siitä, ettei hän olisi aivan kielteinen uskon asioita kohtaan. Siltä varalta tietenkin, jos minä sitten "vanhana" palaisin Jeesuksen luokse. Erään kerran sitten kysyinkin, "rukoiletko sinä koskaan", Ja saatuani myönteisen vastauksen, olin tietenkin hyvin helpottunut asiasta.
Naimisiin mentyämme kävimme yhdessä myöskin tansseissa. Elämä jatkui erään hengellisen laulun sanoja myötäillen niin, että "vältin ristin miestä". 
Kunnes, koitti Jumalan aika uudistaa kutsunsa kohdallani. Hän alkoi puhua sisäiseen  maailmaani. Se oli hyvin todellista, ei mitään mielikuvituksen tuotetta. Mieleni oli rauhaton ja omatunto soimasi. Tajusin, että olin suuresti rikkonut Jumalaa ja ihmisiäkin vastaan. Sieluni silmillä näin kuin kaksi vaakakuppia. Toisessa näin iskelmät ja tanssin ja toisessa vaakakupissa oli Jeesus. Koin hyvin vahvasti, jälleen laulun sanoja lainaten, että "ilman Jeesusta elämä tyhjää, kuni erämaa, kuivaa se on", . Miten tulisin jatkamaan tästä eteenpäi?. Halusin muutosta elämääni ja valinta näiden kahden asian välillä oli  tehtävä. Jumala kutsui minua parannukseen. Parannus tarkoittaa mielenmuutosta.  En voi mennä sanomaan, että iskelmät ja tanssi sinällään olisivat syntiä, mutta minulle ne olivat siksi tulleet koska ne olivat elämässäni niin tärkeällä sijalla ja olivat syrjäyttäneet Jeesuksen. Tässä tilanteessa koin, että valinnan oli tapahduttava puoleen tai toiseen. Ja mistä sitäkään voisin tietää, kutsuuko Jumala minua tämän jälkeen enää koskaan uudelleen. Jos tämä olisikin kohdallani viimeinen kutsunsa. Olin tuolloin 24-vuotias.
Mieleeni nousi lapsuuden ajan muistoista siinä tilanteessa tosi tärkeiltä tuntuvat Raamatun jakeet.  "Anokaa, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan". Matt.7: 7,8.  Näiden jakeiden lupauksiin sain vedota näissä tilanteissa. Ihmeellistä oli myöskin huomata, että Jumala kuulee rukoukset ja myöskin vastaa niihin. Niinkuin sen bublikaanin, joka yksinkertaisesti rukoili,että Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Ja Jumala oli armollinen minullekin. Hiljalleen sisimpääni kasvoi varmuus siitä, että saan olla Jumalan lapsi ja saan olla myöskin perillinen. Sillä:" Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia".  Voisinko tähän sanoa muuta, kuin "Amen."