Turvaverkko

Turvaverkko on sana, jota nykyään kuulee usein käytettävän.Viime päivinä olen omalla kohdallani havahtunut tämän ns. turvaverkon tärkeyteen oman elämäni puitteissa.
Jouduin tai pääsin, kumpaa sanaa nyt käyttäisin, keuhkoveritulpan takia sairaalaan.Siellä jo ensiavussa maatessani ja ajatusten risteillessä päässäni, havahduin siihen, kuinka paljon omistankaan ystäviä. Mikä on tietysti suuri kiitosaihe Jumalalle.  Ystävät ovat osa tätä inhimillistä turvaverkkoa meidän elämässämme.Ovat kuin Jumalan käden jatke, avuksi toinen toisellemme.
Toinen vielä tärkeämpi huomio, minkä tein, oli kuitenkin se kuinka turvalliseksi ja levolliseksi tunsinkaan oloni kaiken epävarmuuden keskellä saadessani jättää itseni taivaallisen isäni haltuun.Mieleeni tuli raamatun sana: "Kun meidän turvamme on ikiaikojen Jumala, meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret".
Myöhemmin sitten osastolla, käydessäni näitä ajatuksiani lävitse, ajattelin kuinka tärkeätä meidän olisi itse kunkin huomioida tällaiset yksinäisyydestä kärsivät lähimmäisemme.
Muistan kuinka itse olin nuorempana arka ja ujo, kuten pohjimmaltaan olen vieläkin. Ystävyyssuhteita ei niin vain syntynyt, kun ei oudoille ja vieraammille ihmisille tohtinut mitään sanoa. Se oli ennen jopa osa tätä "hämäläistä kulttuuria", ettei tuntemattomille puhuttu, ellei ollut varsinaista asiaa.
Ystävyys lähtee kasvuun hyvin pienestä alusta.  Kylvetään näitä ystävyyden siemeniä ympärillemme.
Motto: "Sentähden kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille. Sillä tämä on laki ja profeetat. Matt.7:12.

Sinapinsiemenen verran

Johdatuksen kautta sain erään mielenterveyspotilaan ystäväkseni. Sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu). Tapaan häntä viikoittain. Sovimme aina kalenteriin uuden tapaamisen ystävyytemme jatkumisen turvaamiseksi. Vaikka hänellä mieli on sairas, hän on kuitenkin järkevä ja hieno tyyppi, matikkanero suorastaan. Hänen sisimpäänsä on jo varhain istutettu usko korkeimpaan elämämme auktoriteettiin, Jumalaan.Sairaus kohtasi häntä kesken herkimmän nuoruuden. Mitä olikaan tullut elämäänsä, että psyyke ei kestänyt. Jumala yksin tietää. Hänhän tuntee meidät tarkemmin kuin edes itse tunnemme itseämme.
Ensitapaamisestamme lähtien rutiineihimme on kuulunut tärkeänä osana, että luemme Isä meidän-rukouksen.
Kävimme yhdessä tervehtimässä hänen kummisetäänsä ja -tätiänsä. Matkalla meillä oli hyvät keskustelut. "Ei se vaan ole maailmanloppu vielä tullut", Ville tuumasi. Minä siihen, että "Eihän se voi vielä tullakaan, koska Jeesus hakee ennen sitä omansa pois täältä maan päältä. Ei meidän tarvitse pelätä maailmanloppua, vaan odotetaan me Jeesusta tulevaksi."
Ja kyllähän Ville häntä odottaakin. Sillä joskus mennessäni häntä katsomaan, Ville saattaa yllättäen sanoa: "Ei se Jeesus vaan ole vielä tullut."

Joku on sanonut: "kerran taivasta kansoittaa moni, jonka emme luulleet siellä olevan. Ja toisaalta sieltä puuttuu moni, jonka luulimme siellä olevan". Sillä me ihmiset pystymme näkemään vain ulkokuoren, mutta Jumala näkee sydämen. Ja siellä sydämessä olevan uskon. Kunpa sitä olisi siellä edes sen sinapinsiemenen verran.