Hääjuhla

Jälleen kerran joudun toteamaan, kuinka kaikki onkaan vajavaista meidän elämässämme. Pystymme vangitsemaan vain pienen osan kaikesta näkemästämme ja kokemastamme muistiimme, kynällä paperille tai esim. kamerakännykällä kuviksi.
Olen saanut viettää harvinaisen mielenkiintoista, värikästä, vauhdikasta, iloa antavaa, kuin kieltämättä myöskin väsyttävää viikkoa lasten lasteni seurassa. On uimakoulu viikko meneillään ja lapset ovat sen vuoksi mummulassa vieraina. Uimarantahan on meillä tuossa aivan vieressä.
  Eilen uimakoulun jälkeen me läsnäolevat aikuiset saimme osallistua lasten ideoimaan ja itse luovasti toteuttamaan hääjuhlaan. Saimme sinne ensinnäkin kutsukortin.
"Kirkkoon" oli järjestetty penkit kahta puolta "matoilla" päällystettyä keskikäytävää. Sitä pitkin morsian (7 v) asteli ylväänä, yllään vanhasta kankaasta itse kokoon kursimansa hääpuku, kädessään puutarhan kukkapenkistä poimittu kaunis morsius kukkavihko häämarssin soidessa,(mikä sekin oli löytynyt jonkun läsnä olevan kännykästä) Ja vierellään tietenkin sulhanen, Näkymätön Niklas. Ilmeisesti poika puolinen leikkikaveri ei ollut halukas osallistumaan tähän rooliin ja niin jonkun mielikuvitus loihti Näkymättömän Niklaksen.
Pappi (9v) odotti alttarilla morsiustytön (5v) kanssa. Hän toimitti avioliittoon vihkimisen kysymyksineen kaikkineen. Tosin lyhyemmän kaavan mukaan. Tämän seremonian jälkeen seurasi morsiuskimpun heitto, mikä sujuikin hienosti. Ja lopuksi oli tarjoilun vuoro. Meidät kutsuttiin  nauttimaan mehusta ja itse tehdystä "täytekakusta" puutarhapöydän ääreen. Se oli koottu mielikuvituksellisesti makeutetuista ja kerroksittain kootuista leipäviipaleista. Hyvää oli.
Nyt kun jälkeen päin haluaisin siirtää tämän kaiken kokemamme tähän blogiini, päädyn tuohon alussa esittämääni ajatukseen. Että kaikki on täällä vajavaista ja epätäydellistä. Tuee mieleeni ajatus Raamatusta, se voisi sopia tähän päätteeksi. "Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vajavaista. Nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti,mutta silloin täydellisesti, niinkuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti. Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus".  1.Kor13: 10,12,13.

Muistoja

Kauniina, vähän sadetta enteilevänä kesäiltana sain osallistua pihaseuroihin. Päivää aikaisemmin olin  ystäviltäni kuullut näistä seuroista. Innostuin pääsemään mukaan, koska tunsin tämän henkilön, tai niinhän minä silloin luulin, jonka luona seurat pidettäisiin. Sattui nimittäin hauska väärinkäsitys, kun Rautajärvellä asuu toinenkin saman niminen henkilö, josta en aiemmin tiennyt. Ystävieni porukkaan en enää sopinut, niinpä sanoin lähteväni omalla autollani. Päätin vielä kysyä lisääkin lähtijöitä, kun autossani oli kuitenkin tilaa. Eräs ystäväni lupasikin lähteä ja häneltä sitten kuulin senkin minne me oikein olimme menossa. Minulle aivan outoon paikkaan. En olisi ilman häntä sinne osannutkaan.
No, tie oli kuitenkin minulle alkupäästään tuttua. Suunnilleen puoli vuosisataa takaperin olin ajaa körötellyt sitä samaa tietä traktorilla peräkärryt perässä ja noin vuoden ikäinen lapsi, kuopuksemme, sylissäni. Matka tuntui jännittävältä, kun enhän minä nyt ihan joka päivä traktorin rattiin joutunut. Aina joskus kumminkin.
Meidän isäntä oli silloin kaivurin kanssa syventämässä kaivoa sen tien varressa olevalla kesämökillä. Minun oli tarkoitus tuoda sieltä ne vanhat, suhteellisen hyvä kuntoiset sementtirenkaat meille kotiin.
Matka meni hyvin, ei siinä mitään. Poika oli rauhallinen, varsinkin kotimatkan, kun oli nukahtanut käsivarrelleni.. Aikas puutunut vain oli käteni sen reissun jälkeen.
Tämä sama tie oli myöskin tälle ystävälleni muistojen tie, koska Hän on asunut lapsuutensa eräässä tien varren talossa. Perille päästyämme hän kertoi myös, että tämän samaisen talon pihapiirissä, missä olimme seuroissa, hän aikoinaan kirjautui rippikouluun.
Olin tuon traktori ajelun aikoihin nelikymppinen ja parhaassa iässä, niinkuin sitä sanotaan. Tämä 25- vuotta on mennä hurahtanut aivankuin huomaamatta. Sanassakin sanotaan Ps. 90 näin: " Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois".
Näin se vaan menee. Olemme ystäväni kanssa nyt siinä iässä, että meillä näitä muistoja on jo enemmän kuin haaveita.

Ilmestys

Istuin aamukahvilla keittiön pöydän ääressä, kun sain katsella ihmeellistä näkyä. Katselin ikkunasta avautuvaa näkymää järvelle päin ja aivan yllättäin näkö kenttääni ilmestyi kaukana järvellä aivan kuin kirkkaita neliöitä.Tai oikeammin sellaisia pitkulaisia kuin tiiliskivet. Niitä tuli jonossa aina vain lisää ja lisää. Niinkuin olisi junan vaunuja matkannut eteenpäin toinen toisiinsa kytkettyinä. Ne aivankuin säteilivät ja hohtivat sellaista ylimaallista kirkkautta, mikä ei ollut tästä maailmasta. Niitä ilmestyi aina vain lisää, niin että jono eteni koko taivaanrannan pituudelta eteenpäin.  En voinut saada silmiäni irti niistä ja tätä kesti hyvän aikaa..  Sitten, kun viimeinen "vaunu" hävisi näkyvistä, alkoi keskemmällä järveä tulla uusia "vaunuja" jälleen vasemmalta reunalta oikealle päin edeten koko järven mitalta häipyen lopulta näkymättömiin. Tämä jono oli ilmeisesti lyhyempi, koska se loppui nopeammin.  Mitään luonnollista selitystä minä en tälle näylle saanut.  Tuli vain ajatus, että taivaan matkalaiset siellä matkaavat. Jeesukseen uskovat, jotka Jumala näkee Jeesuksen sovitustyön kautta pyhinä.
Kun näky hävisi, istuin vain ja ihmettelin. Terästin silmiäni, nähdäkseni oliko aallokkoa. Huomasin, että aivan hiljalleen laineet tulivat rantaan päin, joten tämä näky tai ilmestys oli kulkenut vasten aaltoja. Aivan niinkuin tätä uskon tietä vaeltavat saavat tämän maailman keskellä usein käydä vastavirtaan. Tuli mieleeni Psalmin kohta: "Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. Ps. 34.6.

"Tässä ja nyt"

Sain inspiraation siivota autoani  ja siinä samalla ajatukseni "työstivät" erästä asiaa, joka oli jäänyt mieleeni pyörimään. Ajatus siitä, että miksi me emme osaa iloita ja olla onnellisia siitä mitä meillä on, vaan me helposti elätämme mielessämme haaveita jostakin saavuttamattomasta.
 "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan".  Tätä viisautta saan aina välillä muistuttaa mieleeni.
Olenhan jo suhteellisen kauan saanut käydä tätä ns. "elämän koulua". Monta asiaa olen tänä aikana oppinut niin sanotusti kantapään kautta ja monesti kertaus kurssitkin ovat olleet paikallaan.
Mutta minunhan piti kertoa nyt siitä, mikä sillä hetkellä, autoa siivotessani  ajatuksiani siivitti. Tuli vain vähän pitkä alkulause.
Sillä hetkellä olin esinnäkin onnellinen autostani, joka ei todellakaan ole mikään "dollarihymy". Koin sen minulle ylellisyytenä, kun enhän minä nyt ihan välttämättä autoa tarvitse. Isännällä kuitenkin on työ auto.  Toiseksi sitten se, että minulla on nyt sitä ns. "hyvvää aikaa" käyttää esimerkiksi vaikka tähän auton siivoukseen. Niin ettei koko ajan pyöri mielessä vuoroaan adottavat päivittäiset työt.  Siitäkin iloitsen, että saan tehdä työni ilman keskeytyksiä, siitä osaan aina uudelleen ja uudelleen  nauttia. Sillä maatilalla oli lasten päivähoito järjestettävä töiden kanssa lomittain. Aina oli varauduttava ja oltava valmis jättämään sillä hetkellä tekeillä oleva työ kesken.
Ja kolmanneksi iloitsen, että terveys antaa myöten tehdä vielä monia asioita, esimerkiksi siivota autoa.
Lopuksi kerron vielä autostani. Se on vaalean sininen ja siinä on nokalla vauhti raidat. Lisäksi kuskin puoleinen takaovi on aikain saatossa kolhiiintunut. Sitä ei kannata auton hinta luokan huomioon ottaen korjata, kun ovi kuitenkin pysyy kiinni. Tässä autossa on "hinta-laatu suhde kohdallaan", sanoo meidän isäntä.
Lisäksi tämä on kuulemma "hyvän merkkinen", sitä pystyy omat miehet korjaamaan. Purku osia löytyy varaosiksi.
Vajaa vuosi sitten poikamme vaihtoi tämän auton netin kautta "päikseen" erääseen omaansa jo vähän sivuun hylättyyn  autoonsa.  "Tässä on mummulle auto" sanoi  poika vain ja niin minusta tuli onnellinen auton omistaja.
"Elämä on paljon onnellisempaa, kun iloitsemme siitä, mitä meillä on. Kuin että surisimme sitä, mitä meillä ei ole". Näin on joku viisas tullut osuvasti sanoneeksi.






















































































'

Pyhä avioliitto

AVIOLIITTO ON JUMALAN SÄÄTÄMÄ MIEHEN JA NAISEN VÄLINEN LIITTO. Tulipahan vahingossa kirjoitettua tuo teksti isoilla kirjaimilla, mutta en pyyhi sitä pois ja kirjoita uudelleen, koska ei se varmaan kuitenkaan siihen vahingossa noin tullut. Tämä on sellainen asia, joka on hiertänyt mielessäni pitkän aikaa, kun en ole ole saanut tartutuksi asiaan kirjoittaa tai puhua siitä eri foorumeilla. Nyt on aika tehdä se.
Viime viikolla saimme perheessämme iloita siitä, kun yksi lapsistamme vihittiin kristilliseen avioliittoon. Asia on näin ollen minulle henkilökohtaisestikin nyt hyvin ajan kohtainen.
Mutta aika kuluu ja nyt on menossa nimien keräys eduskunnalle kristillisen avioliittolain säilyttämisen puolesta. Tämä keräys on loppuun saatettava ja palautettava 29.9.2015 mennessä osoitteella: Aito avioliitto ry. PL 155, 00171 Helsinki. Näitä lomakkeita saa varmasti kaikista kristillisistä seurakunnista, uskoisin niin. Siellä, kun ottaa puheeksi, niin kyllä joku niitä ystävällisesti hommaa. Netistä niitä voi myös tulostaa. Nyt on aika toimia ja saada kerättyä nimiä tähän listaan, niin että se muka tasa arvoinen uusi avioliittolaki ehdotus samaa sukupuolta olevien kesken tulee kumotuksi. (Huom. se on vasta ehdotus)
Ensinnäkin sen tähden, että tämä uusi lakiehdotus päinvastoin, kuin sitä mainostetaan, vie tasa arvon yhteiskuntamme heikoimmilta ja haavoittuvimmilta jäseniltä, lapsilta, koska se vie toisilta lapsilta äidin ja toisilta lapsilta vaihtoehtoisesti isän.  Perhe ja koti on tarkoitettu turvalliseksi suojaksi ja kasvu ympäristöksi lapsille ja lähtökohtaisesti siihen kuuluu äiti, isä ja lapset. On etuoikeus saada omistaa äiti ja isä edes varhaislapsuudessa. Joskus, vaikka nykyään yhä harvemmin perheeseen kuuluu myöskin isovanhemmat.
Minun lapsuus kodissani oli myöskin pappa ja mummu ja se oli rikkaus monella tapaa. Sitten toiseksi: Avioliitto on Jumalan säätämä ja siitä seuraa siunaus ihmisille. Jumala sanassaan selvästi kieltää toisenlaiset liitot ja suhteet.  Näemme yhteiskunnassa ympärillämme jo hyvin selvästi seurauksia siitä, kun sokeasti ja lyhyt näköisesti olemme lähteneet rikkomaan Jumalan säätämyksiä vastaan.  Oikeastaan on aika kummallista, kun me yleensä koemme Jumalan käskyt ja säätämykset negatiivisina asioina ja kieltoina. Kun ne kuitenkin hyvä Jumala on asettanut meille turvaksi ja elämää suojelemaan.
Ei muuta kuin nyt sitten vain allekirjoittelemaan nimiämme näihin lomakkeisiin ja sitä kautta tähän listaan kristillisen avioliiton puolesta. 

armon aikaa

Seurakuntamme rukoushuoneen seinäkellossa on teksti, "armon aikaa". Se on tullut lahjana meidän seurakunnallemme, en nyt vaan tällä hetkellä muista mistä.
Nyt oli rukoushuoneella kevätsiivous talkoot ja kuinka ollakkaan, siivoushuiskeen tohinassa kello putosi lattialle. Joku lienee vahingossa pölyjä pyyhkiessään sitä huitaissut.
Niinpä eilen illan rukouskokouksen aikana kello näytti vain pysähtynyttä aikaa.  Tämä puhuu jokaiselle rukoushuoneeseen tulijalle havainnollisesti siitä, että kerran meidän aikamme täällä, tässä ajassa  päättyy. Vaikka kello saataisiin korjattua, niinkuin tovomme ja se edelleen mittaisi armon aikaa jokaiselle siihen katsojalle, niin jokaisen  meidän kohdalla tämä Jumalan antama armon aika päättyy kerran.
Silmiini osui sopivasti youtubesta video klippi, Äidin rukous, Rene laulajaisen laulamana, jota kuuunnellessani ja katsellessani palautui tämä armon aika" kello mieleeni.  Siirrän sen tähän liitteeksi.

Milläs minä pääsen taivaaseen

Sain osallistua Pälkäneen Katukappelin Naisten päivään. Siellä oli mukana myöskin Ev.Lut seurakunnan ylistyskuoro. Heistä eräs kertoi, kuinka kirkkoherra oli lapsia ajatellen elävöittänyt Helatorstain saarnaansa. Kysymyksessä oli perhekirkon Jumalan palvelus. Pappi oli oikassut pitkäkseen lattialle ikäänkuin lasten tasolle konsanaan. Kertonut, että hänkin oli kerran ollut pieni poika ja hänkin oli kovasti miettinyt, miten sinne taivaaseen oikein voisi yrittää päästä. Sitten hän oli pomppinut lattialla muka taivasta kohden yrittäen, sillä tavalla kuin nyt vanhempi, tukevan oloinen mies vain voi pomppia. Seuraavaksi oli yritys tikapuita myöten kiipeämällä päästä ylöspäin, niin että jotkut olivat jopa pelänneet tikapuiden puolesta. Vai olisko niin, että enemmän itsensä papin puolesta kuitenkin pelkäsivät. Ei onnistunut taivaaseen pääsy niinkään. Mutta näin heräsi lasten mielenkiinto itse asiaan.
Tätä kertomusta kuunnellessani muistin vanhan lasten laulun. Kysyin, että osattaisko me sitä laulaa. Ja niiinpä sitten  lauloimme ja leikimme lasten laulua siellä naisten päivillä. Se kävi hyvin myöskin taukojumpasta. Tässä laulussa on selkeä ohje siitä, miten sinne taivaaseen päästään. Siinä sanotaan näin: "Syntini, kun hylkään ja tunnustan. Silloin minä taivaan jo omistan. Uskomalla Herraan Jeesukseen, pääsen minä varmasti taivaaseen."
Kuinka ollakaan, tämä laulu osui silmiini aivan yllättäin you tubesta, joten  siirrän tähän seuraavanlaisen version tästä laulusta.