Siunauksen salaisuus

Siunauksen salaisuus!

Seurakuntamme pastori puhui meille  hyvin tärkeästä asiasta. Nimittäin  Jumalan  siunauksen salaisuudesta.  Vastoin yleistä käsitystä, me voimme siihen ihan itse vaikuttaa. Meillä on hyvä Jumala.  Heti raamatun alussa kerrotaan kuinka Jumala antoi ihmiselle parhaan paikan asua. Eedenin paratiisin.  Josta kuitenkin ihmisen oli lähdettävä syntiin lankeemuksen seurauksena.  Edelleen hyvä Jumala antoi oman poikansa  meidän syntiemme  sovittajaksi,  välimieheksi  meidän ja itsensä välille.  Kaikki meidän elämässämme on  lahjaa Jumalalta. Kaiken saamme hänen armostaan.    Nyt herää kysymys, mitä me voimme antaa Jumalalle. Toki on olemassa paljonkin asioita ja mahdollisuuksia. Yksi meitä jokaista  koskettava  asia on ajan käyttömme. Sillä aikamme  on Jumalan meille antamaa ja itse paljolti vastaamme siitä, kuinka aikamme käytämme. Muistan lapsena, kuinka eräs leikkimielinen vanhempi sukulais tätimme tuli käymään kodissani. Vanhempani tietysti kyselivät kuulumisia ja tekemisiä sitten viime näkemän.  Johon vastaksena tämä  uskovainen täti lausui "mahtipontisesti" erään tutun virren sanoja lainaten. "Jok´ainut hyödytön hetkistäs on turhaan tuhlattu leiviskäs" ja jatkoi sitten siihen, "että hänestä tuntuu siltä, että hänellä näitä hukkaan tuhlattuja leivisköitä on todella paljon."Ja sitten hän nauroi makeat naurut päälle. Mieleeni nousee toinenkin muisto. Perheellämme oli  vuosikymmeniä kestänyt  ystävyys suhde erään yksinäisen, vanhemman tädin kanssa. Joskus lähtiessäni hänen luotaan, täti ruukasi  sanoa. "Kiitos, kun annoit aikaasi."  Sitä en silloin nuorena  ymmärtänyt, mitä kiittämistä siinä nyt sitten oli, niinkuin  nyt sen ymmärrän.  Eli,  meidän tulisi antaa aikaamme ensinnäkin oman perhekuntamme  jäsenille, mutta mahdollisuuksien mukaan myöskin yksinäisille, sairaille  ja vanhuksille. Käydä heitä katsomassa ym. Pastorimme kertoi meille erään  hyvin puhuttelevan  tarinan  eräästä jossakin Pohjois Amerikassa sijainneesta seurakunnasta, jonka jäsenet olivat pääosin köyhiä ihmisiä. Tämä  tapahtui hyvin kauan sitten. Joskus orjuuden lopettamisen jälkeen.  Siellä pastori opetti heille Jumalalle uhraamisesta. Hän antoi heille kolme ohjetta. Ensimmäiseksi, että jokaisen piti antaa. Toiseksi, kukin antoi oman kykynsä ja varojensa mukaan. Ja kolmanneksi,kukin antakoon iloiten, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.  Jos nämä kolme kriteeriä eivät täyttyneet, lahjaa ei otettu vastaan. Köyhästä Makedonian seurakunnasta kerrotaan raamatussa  2 kor,8:1-5, mitä Jumalan armo oli saanut heissä aikaan."Mutta me saatamme teidän tietoonne, veljet, mitä Jumalan armo on vaikuttanut Makedonian seurakunnassa. Että vaikka he olivatkin monessa ahdistuksen koetuksessa, niin oli heidän ilonsa suuressa köyhyydessäänkin niin ylenpalttinen, että he alttiisti antoivat runsaita lahjoja.  Sillä voimiensa mukaan, sen minä todistan, jopa yli voimiensakin he antoivat omasta halustansa. Paljolla pyytämisellä anoen meiltä sitä suosiota, että pääsisivät osallisiksi pyhien avustamiseen. Eivätkä he vain tehneet, niinkuin me olimme toivoneet, vaan  antoivat itsensäkin, ennen kaikkea  Herralle ja sitten meille, Jumalan tahdosta."  Näin meidänkin tulisi tehdä,  antaa ensin itsemme"elävänä uhrina Jumalalle."Sen jälkeen muukin uhraaminen tuntuu luonnolliselta.  Vanhan liiton aikana oli säädetty, että kaikesta annettiin kymmenykset Jumalalle. Kukin antoi hänelle satonsa parhaimmasta. Ensin Jumalalle. Esimerkkinä muistamme Jumalan profeetan, Elian, leskivaimon luona Sarpatissa. Siellä oli sellainen tilanne, että kuivuuden tähden maassa oli kova nälänhätä ja tällä  vaimolla oli enään vain vähän jauhoja jäljellä vakkasessa ja vähän öljyä astiassa. Silti Elia sanoi hänelle, "leivo minulle  ensin". Vaimo  totteli ja  sen seurauksena  hänellä riitti jauhoja  ja  öljyä  siihen asti, kunnes Jumala antoi sateen ja saatiin jälleen uutta viljaa.  Näin Jumala siunasi köyhän leskivaimon uhrin, sillä hän ei jää kenellekään mitään velkaa.   Malakian kirjassa Jumala sanoo näin: Malakia 3:10," Tuokaa täydet kymmenykset  varastohuoneeseen, että minun huoneessani olisi ravintoa, ja siten koetelkaa minua, sanoo Herra Sebaot: totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti."  Yksi elämän lainalaisuuksista on se, että "Joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää, ja joka niukasti kylvää, se myöskin  niukasti niittää". Mm. maanviljelijät sen hyvin tietävät. Olkoon kuitenkin uhraamisessamme  oikeanlainen mieli  ja asenne. Antamisestamme seuraa  siunausta  myöskin  sillä  tavalla, että se poistaa meistä ahneuden hengen.  Hebr. 13:15  sanoo näin. Uhratkaamme  siis hänen kauttaan aina Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.

Jumalan aika

Olin tänään naisten raamattu piirissä. Syvennyimme siellä Luukkaan evankliumin  luvun 19:sta. jakeisiin 41-44.  Siinä kerrotaan kuinka Jeesus itkee, kun hän hengessään näkee, kuinka Jerusalemille ja sen asukkaille tulee tapahtumaan sen tähden, että he eivät etsikkoaikaansa tunteneet. Jumala antaa ihmisen elämään erikoisia aikoja, jolloin hän kutsuu ja vetää ihmistä luoksensa.Tätä aikaa nimitetään etsikkoajaksi.  Jerusalemin asukkaille se aika, minkä Jeesus vaelsi heidän keskuudessaan, oli  etsikon aikaa.  Meidän on nyt oikeastaan  helpompi tulla Jeesuksen luokse, koska Jeesus on pyhän henkensä kautta läsnä joka paikassa. Silloin hän luonnollisesti oli kulloinkin  vain yhdessä paikassa ja ihmisten täytyi vaeltaa pitkiäkin matkoja, voidakseen päästä Jeesuksen luokse.
Ihmisen elämä on Jumalan iankaikkisuus näkökulmasta hyvin lyhyt aika.  Raamattu sanoo, että se on niinkuin "savu, joka haihtuu"ja tuntuu ,että me "niinkuin  lentäisimme pois."
Usein Jumala kutsuu meitä jo lapsena ja  nuorena, Jeesuksen aikana äidit veivät lapsiaan Jeesuksen luokse, että hän siunaisi heitä. Ympärillä olevat ihmiset eivät tätä aina ymmärtäneet, vaan estelivät heitä.  Jeesus nuhteli opetuslapsiaan. "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta." Itsekin sain olla jo lapsena "lapsen uskossa"Jeesukseen,  mutta sitten nuoruudessa omien valintojeni kautta jouduin elämän harhapoluille.  Kunnes Jumala suuressa armossaan uudisti kutsunsa ollessani 23-24 vuotias. Ilm. 3:20 sanotaan näin: "Katso minä seison ovella ja kolkutan jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani."
Minäkin kuulin Jumalan kolkuttavan sydämeni ovella. Minun omatuntoni todisti, että olen syntinen Jumalan edessä. Tiesin, että menneisyyteni tuomia tahroja ei voinut  puhdistaa mikään muu kuin Jeesuksen ristillä vuotanut pyhä veri. Jumala oli antanut minulle uuden etsikkoajan ja hänen armoaan on, että sain avata sydämeni oven uudelleen  Jeesukselle.
Lapsena ollessani lauloimme paljon seuraavaa laulua.
Kun nuoruuden aika on ruusuinen ja riemuinen sen joka puoli,
Ota tiestäsi vaari ja suunnasta sen, älä kaikista ruusuista huoli.
Ota tiestäsi vaari, kun muuten se vie,syvyyksihin joissa voi kuolla.
Ah,vaaroja täynnä on maailman tie, ja kuiluja sen joka puolla.
Ilo maailmass`on lyhyt pettävi tuo, pois kohta sen viehätys vaihtuu.
Kuin ruusu, min lehtiset henkäys luo, kuin kupla min hohti ja haihtuu.
Ilo Herrassa on iankaikkinen vaan, se ruusu ei lehtiä poista.
Jo nuorena riennä se saavuttamaan, ei vertaista ruusua toista.

Elämysmatka

Sain tehdä elämysmatkan, vai olisiko sittenkin parempi sanoa aikamatkan lapsuuteni muistoihin ja maisemiin, saatuamme kutsun  sinne uusilta tuttaviltamme. Suurella mielenkiinnolla sitten menimme mieheni kanssa lapsuudestani tuttuun saareen. Siellä asusti silloin vanhemman puoleinen pariskunta. He ovat tietenkin  jo aikaa sitten muuttaneet "iäisiin majoihin", niinkuin sanotaan. Luonnonkauniissa saaressa asuu nyt uudet omistajat. Muistan kuinka lapsena poljimme pyörällä  äitini, isäni ja veljeni kanssa saaressa pidettäviin hengellisiin tilaisuuksiin.Varsinkin  loppupäässä oleva venematka saareen on jäänyt mieleeni. Esim. syksyn pimeällä vilkutimme taskulampun valoa, niin että meidät huomattaisiin tulla noutamaan. Muistan elävästi vettä pitkin kantautuvan äänen, vanhan miehen lykätessä veneen vesille. Muistan veden kohinan ja airon lapojen loiskeen niiden iskeytyessä veden pintaan, vanhuksen rytmikkäästi soutaessa lähemmäksi ja lähemmäksi. Venematka oli siksikin jännittävä, että hyvin harvoin lapsena ollessani pääsin moista  asiaa kokemaan.
Sitten niihin hengellisiin  kokouksiin. Pidän tosi arvokkaana  pohjana elämälleni sitä, että kuulin lapsena niinkin paljon Jumalan sanaa ja  opetusta näistä asioista. Näitä hengellisiä kokouksia pidettiin siihen aikaan muuallakin, mm. omassa  kotonani. Kokouksissa laulettiin paljon ja me lapsetkin saimme ehdotella mielilaulujamme.
Ehdoton lempparini oli "Vain yksin Jeesus, hän mulle riittävi". Toinen mistä tykkäsin, oli "Olin pyörteissä maisten huvien",josta  äitini minulle joskus "nuhahti" että eihän se sinulle  sovi, kun et sinä ole ollut pyörteissä maisten huvien". Silti tykkäsin siitä laulusta kovin.  Myöhemmin sitten kyllä ehdin muutaman vuoden kokea sitäkin, mitä on olla, pyörteissä maisten huvien.  Mutta tulin myöskin huomaamaan, että täyttä tyydytystä maailma ei voinut minulle antaa..
Raamatussa Jumalan sanaa verrataan veteen ja kaivoon. Siellä Jumala sanoo tähän asiaan liittyen näin: Jeremia 2:13. Minut elävän veden lähteen he ovat hyljänneet ja ovat hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä. Myöskin uudessa testamentissa Jeesus sanoo: Joh.4:13,14. Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen. Mutta  joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa, vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään. 
 Muistakaamme, että nämä näkyvät asiat meidän elämässämme ovat vain ajallisia asioita, mutta näkymättömät, siis hengelliset  asiat, ovat iankaikkisia. 

Turvaverkko

Turvaverkko on sana, jota nykyään kuulee usein käytettävän.Viime päivinä olen omalla kohdallani havahtunut tämän ns. turvaverkon tärkeyteen oman elämäni puitteissa.
Jouduin tai pääsin, kumpaa sanaa nyt käyttäisin, keuhkoveritulpan takia sairaalaan.Siellä jo ensiavussa maatessani ja ajatusten risteillessä päässäni, havahduin siihen, kuinka paljon omistankaan ystäviä. Mikä on tietysti suuri kiitosaihe Jumalalle.  Ystävät ovat osa tätä inhimillistä turvaverkkoa meidän elämässämme.Ovat kuin Jumalan käden jatke, avuksi toinen toisellemme.
Toinen vielä tärkeämpi huomio, minkä tein, oli kuitenkin se kuinka turvalliseksi ja levolliseksi tunsinkaan oloni kaiken epävarmuuden keskellä saadessani jättää itseni taivaallisen isäni haltuun.Mieleeni tuli raamatun sana: "Kun meidän turvamme on ikiaikojen Jumala, meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret".
Myöhemmin sitten osastolla, käydessäni näitä ajatuksiani lävitse, ajattelin kuinka tärkeätä meidän olisi itse kunkin huomioida tällaiset yksinäisyydestä kärsivät lähimmäisemme.
Muistan kuinka itse olin nuorempana arka ja ujo, kuten pohjimmaltaan olen vieläkin. Ystävyyssuhteita ei niin vain syntynyt, kun ei oudoille ja vieraammille ihmisille tohtinut mitään sanoa. Se oli ennen jopa osa tätä "hämäläistä kulttuuria", ettei tuntemattomille puhuttu, ellei ollut varsinaista asiaa.
Ystävyys lähtee kasvuun hyvin pienestä alusta.  Kylvetään näitä ystävyyden siemeniä ympärillemme.
Motto: "Sentähden kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille. Sillä tämä on laki ja profeetat. Matt.7:12.

Sinapinsiemenen verran

Johdatuksen kautta sain erään mielenterveyspotilaan ystäväkseni. Sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu). Tapaan häntä viikoittain. Sovimme aina kalenteriin uuden tapaamisen ystävyytemme jatkumisen turvaamiseksi. Vaikka hänellä mieli on sairas, hän on kuitenkin järkevä ja hieno tyyppi, matikkanero suorastaan. Hänen sisimpäänsä on jo varhain istutettu usko korkeimpaan elämämme auktoriteettiin, Jumalaan.Sairaus kohtasi häntä kesken herkimmän nuoruuden. Mitä olikaan tullut elämäänsä, että psyyke ei kestänyt. Jumala yksin tietää. Hänhän tuntee meidät tarkemmin kuin edes itse tunnemme itseämme.
Ensitapaamisestamme lähtien rutiineihimme on kuulunut tärkeänä osana, että luemme Isä meidän-rukouksen.
Kävimme yhdessä tervehtimässä hänen kummisetäänsä ja -tätiänsä. Matkalla meillä oli hyvät keskustelut. "Ei se vaan ole maailmanloppu vielä tullut", Ville tuumasi. Minä siihen, että "Eihän se voi vielä tullakaan, koska Jeesus hakee ennen sitä omansa pois täältä maan päältä. Ei meidän tarvitse pelätä maailmanloppua, vaan odotetaan me Jeesusta tulevaksi."
Ja kyllähän Ville häntä odottaakin. Sillä joskus mennessäni häntä katsomaan, Ville saattaa yllättäen sanoa: "Ei se Jeesus vaan ole vielä tullut."

Joku on sanonut: "kerran taivasta kansoittaa moni, jonka emme luulleet siellä olevan. Ja toisaalta sieltä puuttuu moni, jonka luulimme siellä olevan". Sillä me ihmiset pystymme näkemään vain ulkokuoren, mutta Jumala näkee sydämen. Ja siellä sydämessä olevan uskon. Kunpa sitä olisi siellä edes sen sinapinsiemenen verran.

Armelias on rikas

Muistan tuon tekstini otsikon  kuulleeni jo lapsuudessani. Siihen liittyy lapsille osoitettu kertomus, missä havainnollisesti kerrotaan, kuinka käytännössä voimme osoittaa armeliaisuuttta toinen toisiamme kohtaan. Nyt elämme tätä päivää ja lapsuudestani tuntuu kuluneen jo" ikuisuus".Saan päivittäin törmätä iän tuomaan  omaan muistamattomuuteeni.Eräs ystäväni tosin lohdutti minua sanoen: Sitä on liikkeellä,"Tarkoittaen, että en ole ainoa ,joka tämän asian on itsessään huomannut.
Kävin tässä päivänä muutamana tyttären tyttäreni kanssa asioilla kirkon kylällä. Ajoimme  suorimman tien kautta ja tyttö tuumasi, että "olisit ajanut vanhaa tietä". No minä tietysti lupasin pois tullessamme  ajaa sitten sen kautta.
Mutta kuinkas  kävikään? Muistini teki jälleen tepposet. Ajoin tienhaarassa samalle tielle, mistä olimme tulleetkin.
Minua harmitti tosi paljon ja pyysin anteeksi. Sain kuitenkin kuulla lapsen suusta niin armolliset sanat ,että luulen niiden pysyvän kauan mielessäni. Näin tuo lapsi sanoi: "Ethän sinä mummo olisikaan, jos sinä kaikki muistaisit". Olisiko asian voinut sen kauniimmin sanoa.Tässä on meille aikuisillekin  esimerkkiä, suhtautumisessa toinen toisiimme kuin myöskin lapsiimme.
Samaan asiaan liittyen, kuulin tällaisen elämän makuisen neuvon arkielämäämme ajatellen:"Meidän on hyvä usein sanoa toinen toisellemme.  "Saat anteeksi kaikki nykyiset, menneet kuin tulevatkin." Tarkoittaen sitä, kuinka helposti me tulemme toinen toisiamme "tölväisseeksi" vaikka emme aina niin tarkoittaisikaan. Jatkakaamme tässä anteeksi antamuksessa elämäämme eteenpäin.
                                                                                                                                                                    
Matt.9:13 Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä tarkoittaa: "Laupeutta minä tahdon ,enkä uhria.Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä."

Jeesusmarssi

Taannoin  hyppäsin tyttäreni auton kyytiin hänen työmatkalleen Kuopioon. Jäin pois Hankasalmella, nuoruuden aikaisen ystäväni luokse. Koin koko matkan ajan olevani sillä tavalla Jumalan johdatuksessa, että tuntui ikäänkuin palapelin palaset olisivat itsestään löytäneet oman paikkansa elämäni palapelissä. Siellä perillä tämä  ystäväni oli juuri edellisenä yönä sairastunut ripuli-ynnä oksennus tautiin. Hänenkin kannaltaan "satuin" menemään hyvään aikaan,sillä hänen koirallaan, kultaisella noutajalla oli 7:n pienen pientä pentua ja niitä täytyi jonkin verran katsoa perään ja hoivata. Vaikka olenkin enemmän kissa ihminen kuin koira ihminen, niin  todella tykkäsin näistä ihanista koirista.
Tuli todistettua sekin, "ettei tauti tartu, eikä rutto ruppee, ellei Herra salli,koska en sairastunut kyseiseen tautiin.
Kun oli kysymyksessä vappu-viikko,(vapunpäivä oli keskiviikko) niin tyttäreni tuli jo tiistai-iltana pois työmaaltaan kotiinsa Lempäälään. Jäin hänen kyydistään Tampereelle toisen tyttäreni luokse yöksi. Ajatuksena seuraavana päivänä mennä poikani ja hänen morsiamensa kanssa mukaan Jeesus marssiin.
Näitä marsseja on järjestetty jo 20-vuotta, mutta ei koskaan ole tällainen ajatus käväissyt mielessäni, että  minäkö nyt voisin täältä kotoisista ympyröistä lähteä mihinkään Tampereelle Jeesus-marssiin.
Niin vain minut sinne sitten johdatettiin. Kokoonnuimme Aleksanterin kirkon eteen  ja meille jaettiin suuria kylttejä käsissämme kannettaviksi. Meidän kylteissämme luki "Jeesus rakastaa sinua" ja "parhaat bileet - taivaassa".
Reippaan ja innostavan, kovaäänisestä kuuluvan musiikin tahdissa sitten marssimme, suuren väkijoukon katsellessa kadunvarsilla, kohti helluntaikirkon Saalem-temppeliä. Siellä oli sitten päätös tilaisuus. Meitä oli siellä muuten 7:stä eri seurakunnasta.
Juhlapuheen piti nmky:stä, eli nuorten miesten kristillisestä yhdistyksestä, nuori mies, jonka nimeä en jaksa muistaa. Pääasia on, että muistan jonkin verran puheen sisällöstä.
Aiheena oli tietenkin Jeesus Kristus. Hän puhui elävästi siitä, kuinka Jeesus eli täysillä elämäänsä ihmisten kanssa ja keskellä. Hän tunsi vahvasti tunteiden , koko skaalan. Ja hän myöskin uskalsi näyttää ne avoimesti. Esim. Hän itki Lasaruksen haudan äärellä. Tai Hän iloitsi iloitsevien kanssa. Myöskin Hän antoi suuttumisensa näkyä ja kuulua. Esim. hän teki nuorista ruoskan ja ajoi Herran temppelistä pois kovaääniset uhrieläinten myyjät. Jotka kiskoivat ylihintaa ja pitivät kovaa meteliä.
Puhuja laittoi meidät kuvittelemään nuoret miehet, siis Jeesuksen opetuslapset, Jeesuksen ympärillä. Pystyivätkö he vain hissun kissun siinä olemaan  ja kuuntelemään Jeesuksen puhetta ehkäpä nuotion ympärillä ja sen loisteessa? Tuskimpa. "Kyllä siinä varmaan sanan säilää" heiluteltiin, ehkä joskus jopa epä sovinnaisestikin. Oli varmasti menoa ja meininkiä.
Ja jos me Jeesusta seuraamme, niinkuin Jeesuksen tulisikin olla meidän esikuvamme kaikessa. Niin kyllä meidänkin tulisi uskaltaa elää elämäämme rohkeasti ja täysillä. Ilman arkuutta ja pelkoa.
Olemmeko me  liian paljon ihmisten orjia?    Tulipahan tästä ensimmäisestä blogikirjoituksestani nyt melkein romaani. Toisella kertaa sitten lyhyemmästi. Hei siihen asti.