Syvällisiä ajatuksia.

"Ajatteletko sinä koskaan syvällisiä?" Näin minulta kerran kysyi tyttäreni, kun hän itse oli ajatellut ja halusi kertoa minulle ajatuksiaan. Asia yhteys oli silloin eri, kuin minun ajatuksillani tänä aamuna. Olen ajatellut sitä, kuinka vaikeata meidän onkaan luopua omastamme tai jakaa sitä toisten kanssa. Jälleen muistot toivat esiin monia esimerkkejä asiasta.
Olen itse sen aikakauden lapsia, jolloin ei kaikenlaista tarviketta ja vaatetta ollut niin kuin sitä tänä päivänä on. Silloin kaikki mitä oli, säilytettiin tarkasti, vaikkei sitä olisi juuri sillä hetkellä tarvinnutkaan.
Muistan yhdenkin vaalen sinisen takkimallisen puseron, jonka olin saanut eräältä sukulaiseltani hänelle itselleen pieneksi jääneenä, ja kuinka se seurasi kotoa pois muutoissani mukana pitkän aikaa, ennenkuin luovuin siitä. Sain sen noin 15-vuotiaana, enkä muista olisinko sitä koskaan tullut käyttäneeksi. Ajatus oli, että joskus sitä voin vielä tarvita.
Parin vuoden takainen muuttoni yli 40-vuotta kotinani olleesta maalaistalosta ja sinne jättämistäni tavaroista toi myöskin mieleeni havainto esimerkkejä ajatellessani tätä luopumis asiaa.
Koska sinne jäi poikamme asumaan, niin yritin tehdä tasajakoa kaikesta huushollissa käytettävistä asioista, astioista ynnä muista tarvikkeista. Jossain kohdin jonkun mielestä ehkä liiankin pikkutarkasti.
Näin ajattelen jälkeenpäin. Ei sillä, että mitään sinne jättämääni katuisin, vaan sen tähden, kun jätin sellaistakin, minkä olin joltakin toiselta lapseltamme lahjaksi tai tuliaiseksi saanut.
Joudun sanomaan itselleni, että haikeus pois. Ajattelen edelleen näin, että "aikansa kutakin". Se lause on jäänyt  mieleeni elämään oman äitini sanomana. Tästä myöskin tyttäreni muistutti minua muutto touhussa. Sen lauseen siivin oli helppo luopua monista muistoja sisältävistä rakkaista esineistä, joita oikeasti en enää tarvinnut.   Lisäksi Lähetyskirpputorille vietyinä ne "siunavuntuvat" monelle puutteen alaiselle hyödyksi.         
 Eivät ne minun omat muistoni kuitenkaan seuraa enää lapsiani, vaan he elävät omaa elämäänsä ja synnyttävät sen myötä omia muistojaan.
On hyvä joskus, tai oikeastaan useinkin pysähtyä miettimään, eli "ajattelemaan syvällisiä." Sitä mikä tässä elämässä on todella tärkeätä ja millä asialla on oikeasti merkitystä minun elämässäni.
Luotanko minä Jumalan huolenpitoon, vai yritänkö seviytyä kaikella tapaa omin voimin?

Oi Herra suuri, Luoja maaan ja taivaan.

    Sain jälleen kerran todeta sen, että Jumalan luoma maailma on yllättävän kaunis ja ihmeellinen.
Muutama viikko takaperin katselin aamuauringon nousua järven takaa. Yllättäin näinkin aivankuin kirkkaasti  säkenöivän tähden, enkä tahtonut saada silmiäni siitä irti. Tutkin pitkään, mitkä asiat yhdessä vaikuttivat tämän erikoisen ilmiön muodostumisen. Tähti  näytti aivan todelliselta, vain tavallista suuremmalta tähdeltä, jonka säteet siivilöityivät koivun rungon ja oksien välistä. Sumuverhon siinä edessä pehmentäen vaikutelmaa ja antaen sille erikoista ilmettä ja tunnelmaa. Sumu verhosi koivun rungon ja oksat varjoonsa, niin että vain tähti säteineen täytti maiseman. Vertauksena voisi ajatella talven tähtimäisiä lumihiutaleita monen kertaisesti suurennettuna, sillä erotuksella vain, että tämä tähti oli loistavan kirkas.
Todellisuudessa nouseva aurinko kuvastui hehkuvan kirkkaasti veden pinnassa lähettäen säteitään ympärilleen.
 Ajattelin näkemiäni luonto kuvia Sydän- Hämeen lehden palstoilla. "Olispa minulla nyt  kamera kädessä ja Eero Mäki-Mantilan taito ottaa tästä loistavasta luonnon ilmiöstä kuvia", ajattelin.  Kuva tiettävästi"puhuu enemmän, kuin tuhat sanaa".
Joka tapauksessa olin näkemästäni hyvin vaikuttunut.
Liitän tähän tekstiini hyvin sopivan, vanhan laulun, Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan. Löysin siitä uudenlaisen version.

Koen, että tässä kuorossa erilaiset ihmiset yhdessä antavat oman uskon tunnustuksensa suureen Jumalaansa ja Vapahtajaansa.