Olimme lastenlasteni kanssa autolla liikkeellä, kun eräästä pihasta lähtiessämme käänsin virta avaimesta startatakseni, auto ei sanonutkaan mitään. Sen sijaan sakea ja pistävä savu alkoi jostakin käsittämättömästä syystä tunkeutua hyttiin. Sanoin tytöille, että "äkkiä pois autosta". Päätin soittaa naapurissa asuvan miehen ovikelloa ja pyytää hänen apuaan. Emme onnistuneet avaamaan auton nokkapeltiä ja tämä ystäväni tilasi palokunnan paikalle. Siinä vaiheessä olin jo hiljaisessa mielessäni viestittänyt rukouksen ylöspäin tilanteen johdosta.
Mieleeni ei tullut, että lapset saattaisivat olla peloissaan. Lähetin heidät ajan kulukseen leikkimään lähellä olevan koulun pihaan.
No, autosta alkoi savu hiljalleen hälvetä jo ennen palokunnan saapumista paikalle. Palomiesten tehtäväksi jäi tutkia mitä oli tapahtunut ja aiheuttanut savua. Nopeasti he saivatkin selville, että savun aiheuttaja oli ollut radio. He kiskoivat sen johtoineen päivineen irti.Mitään muuta vahinkoa ei ollut tapahtunut. Radiota en ollut autossani edes yrittänyt laittaa päälle, koska minulla oli se käsitys, että se ei toimi. Näin ollen en radion menetystä surrut. Viihdyn autolla ajaessani hyvin omien ajatusteni kanssa.
Olin tosi kiitollinen, kun se palo oli vain siinä moottori tilan ja hytin välissä. Ajattelin ja sanoinkin jo, että onkohan "mummulla kohta enään autoa".
Kotiin päin ajellessamme tytöt kertoivat nuoremman heistä pelänneen, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. Sanoin, että aina kannattaa rukoilla, kun meillä on rukouksia kuuleva Jumala.
Illemmalla kertoessani papalle kokemuksiamme ja sitä, että nuorempi tyttö oli siinä tilanteessa pelännyt, kuului tytön taholta nopea tokaisu: " Minä tarvitsen terapiaa".
Muuten Jumalan puh:numero on 5015. Eli Psalmi 50:15. "Avuksesi huuda minua hädän päivänä, ja minä tahdon auttaa sinua ja sinun tulee kunnioittaa minua".Jumalan sanasta löytyy meille "terapiaa" kaikenlaisiin tilanteisiin.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2015
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Kilparadalla juoksevat
Uimakoulu viikko täällä Luopioisissa huipentui lauantaina yhteiseen kylä tapahtumaan triathlonin, riathlonin ja duathlonin merkeissä. Onkohan joku mahdollisesti välttynyt kuulemasta näistä kisoista? Jos, niin kysymyksessä on yhdistetty uinti, pyöräily ja juoksu tapahtuma. Elikkä triathloniin kuuluu 600 metrin uinti, Kukkian ympäripyöräily 52 km. ja lopuksi vielä Haltian ympäri juoksu 13 km. Riathlon on lyhyempi, uinti 200 m, pyöräily Haltian ympäri ja juoksu tapahtuu kirkonkylän ympäri kävelytietä pitkin. Tänä vuonna oli uutena lajina lasten duathlon, missä oli hyvin lyhyet, pienille lapsille sopivat uinti- ja juoksu matkat, eikä pyöräilyä lainkaan.
Riathlon on ns. jokamies sarja, missä ei tarvitse kilpailla, sillä vaikka siinä aikakin otetaan, useimmat kuitenkin kilpailevat vain itsensä kanssa.
Riathlonia voimme hyvin verrata taivastiehen, sillä näissä kummassakin jaetaan voitto palkinto kaikille, jotka vain perille pääsevät. Vaikka sitten kontaten. Paavali kirjoittaakin 1 Kor. 9:24, seuraavasti: "Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Tämä Jeesus tie "kirkastuu kirkastumistaan aina sydänpäivään asti". Ja Jumalan sana lupaa, että "siltä tieltä ei eksy, eivät hullutkaan". Tällä Jeesuksen viitoittamalla tiellä Raamattu on kartta ja omatunto on kompassi, joka johtaa iankaikkiseen elämään. Perillä odottaa voittopalkinto, sillä "Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä".
Riathlon on ns. jokamies sarja, missä ei tarvitse kilpailla, sillä vaikka siinä aikakin otetaan, useimmat kuitenkin kilpailevat vain itsensä kanssa.
Riathlonia voimme hyvin verrata taivastiehen, sillä näissä kummassakin jaetaan voitto palkinto kaikille, jotka vain perille pääsevät. Vaikka sitten kontaten. Paavali kirjoittaakin 1 Kor. 9:24, seuraavasti: "Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Tämä Jeesus tie "kirkastuu kirkastumistaan aina sydänpäivään asti". Ja Jumalan sana lupaa, että "siltä tieltä ei eksy, eivät hullutkaan". Tällä Jeesuksen viitoittamalla tiellä Raamattu on kartta ja omatunto on kompassi, joka johtaa iankaikkiseen elämään. Perillä odottaa voittopalkinto, sillä "Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä".
perjantai 17. heinäkuuta 2015
Hääjuhla
Jälleen kerran joudun toteamaan, kuinka kaikki onkaan vajavaista meidän elämässämme. Pystymme vangitsemaan vain pienen osan kaikesta näkemästämme ja kokemastamme muistiimme, kynällä paperille tai esim. kamerakännykällä kuviksi.
Olen saanut viettää harvinaisen mielenkiintoista, värikästä, vauhdikasta, iloa antavaa, kuin kieltämättä myöskin väsyttävää viikkoa lasten lasteni seurassa. On uimakoulu viikko meneillään ja lapset ovat sen vuoksi mummulassa vieraina. Uimarantahan on meillä tuossa aivan vieressä.
Eilen uimakoulun jälkeen me läsnäolevat aikuiset saimme osallistua lasten ideoimaan ja itse luovasti toteuttamaan hääjuhlaan. Saimme sinne ensinnäkin kutsukortin.
"Kirkkoon" oli järjestetty penkit kahta puolta "matoilla" päällystettyä keskikäytävää. Sitä pitkin morsian (7 v) asteli ylväänä, yllään vanhasta kankaasta itse kokoon kursimansa hääpuku, kädessään puutarhan kukkapenkistä poimittu kaunis morsius kukkavihko häämarssin soidessa,(mikä sekin oli löytynyt jonkun läsnä olevan kännykästä) Ja vierellään tietenkin sulhanen, Näkymätön Niklas. Ilmeisesti poika puolinen leikkikaveri ei ollut halukas osallistumaan tähän rooliin ja niin jonkun mielikuvitus loihti Näkymättömän Niklaksen.
Pappi (9v) odotti alttarilla morsiustytön (5v) kanssa. Hän toimitti avioliittoon vihkimisen kysymyksineen kaikkineen. Tosin lyhyemmän kaavan mukaan. Tämän seremonian jälkeen seurasi morsiuskimpun heitto, mikä sujuikin hienosti. Ja lopuksi oli tarjoilun vuoro. Meidät kutsuttiin nauttimaan mehusta ja itse tehdystä "täytekakusta" puutarhapöydän ääreen. Se oli koottu mielikuvituksellisesti makeutetuista ja kerroksittain kootuista leipäviipaleista. Hyvää oli.
Nyt kun jälkeen päin haluaisin siirtää tämän kaiken kokemamme tähän blogiini, päädyn tuohon alussa esittämääni ajatukseen. Että kaikki on täällä vajavaista ja epätäydellistä. Tuee mieleeni ajatus Raamatusta, se voisi sopia tähän päätteeksi. "Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vajavaista. Nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti,mutta silloin täydellisesti, niinkuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti. Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus". 1.Kor13: 10,12,13.
Olen saanut viettää harvinaisen mielenkiintoista, värikästä, vauhdikasta, iloa antavaa, kuin kieltämättä myöskin väsyttävää viikkoa lasten lasteni seurassa. On uimakoulu viikko meneillään ja lapset ovat sen vuoksi mummulassa vieraina. Uimarantahan on meillä tuossa aivan vieressä.
Eilen uimakoulun jälkeen me läsnäolevat aikuiset saimme osallistua lasten ideoimaan ja itse luovasti toteuttamaan hääjuhlaan. Saimme sinne ensinnäkin kutsukortin.
"Kirkkoon" oli järjestetty penkit kahta puolta "matoilla" päällystettyä keskikäytävää. Sitä pitkin morsian (7 v) asteli ylväänä, yllään vanhasta kankaasta itse kokoon kursimansa hääpuku, kädessään puutarhan kukkapenkistä poimittu kaunis morsius kukkavihko häämarssin soidessa,(mikä sekin oli löytynyt jonkun läsnä olevan kännykästä) Ja vierellään tietenkin sulhanen, Näkymätön Niklas. Ilmeisesti poika puolinen leikkikaveri ei ollut halukas osallistumaan tähän rooliin ja niin jonkun mielikuvitus loihti Näkymättömän Niklaksen.
Pappi (9v) odotti alttarilla morsiustytön (5v) kanssa. Hän toimitti avioliittoon vihkimisen kysymyksineen kaikkineen. Tosin lyhyemmän kaavan mukaan. Tämän seremonian jälkeen seurasi morsiuskimpun heitto, mikä sujuikin hienosti. Ja lopuksi oli tarjoilun vuoro. Meidät kutsuttiin nauttimaan mehusta ja itse tehdystä "täytekakusta" puutarhapöydän ääreen. Se oli koottu mielikuvituksellisesti makeutetuista ja kerroksittain kootuista leipäviipaleista. Hyvää oli.
Nyt kun jälkeen päin haluaisin siirtää tämän kaiken kokemamme tähän blogiini, päädyn tuohon alussa esittämääni ajatukseen. Että kaikki on täällä vajavaista ja epätäydellistä. Tuee mieleeni ajatus Raamatusta, se voisi sopia tähän päätteeksi. "Mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vajavaista. Nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti,mutta silloin täydellisesti, niinkuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti. Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus". 1.Kor13: 10,12,13.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Muistoja
Kauniina, vähän sadetta enteilevänä kesäiltana sain osallistua pihaseuroihin. Päivää aikaisemmin olin ystäviltäni kuullut näistä seuroista. Innostuin pääsemään mukaan, koska tunsin tämän henkilön, tai niinhän minä silloin luulin, jonka luona seurat pidettäisiin. Sattui nimittäin hauska väärinkäsitys, kun Rautajärvellä asuu toinenkin saman niminen henkilö, josta en aiemmin tiennyt. Ystävieni porukkaan en enää sopinut, niinpä sanoin lähteväni omalla autollani. Päätin vielä kysyä lisääkin lähtijöitä, kun autossani oli kuitenkin tilaa. Eräs ystäväni lupasikin lähteä ja häneltä sitten kuulin senkin minne me oikein olimme menossa. Minulle aivan outoon paikkaan. En olisi ilman häntä sinne osannutkaan.
No, tie oli kuitenkin minulle alkupäästään tuttua. Suunnilleen puoli vuosisataa takaperin olin ajaa körötellyt sitä samaa tietä traktorilla peräkärryt perässä ja noin vuoden ikäinen lapsi, kuopuksemme, sylissäni. Matka tuntui jännittävältä, kun enhän minä nyt ihan joka päivä traktorin rattiin joutunut. Aina joskus kumminkin.
Meidän isäntä oli silloin kaivurin kanssa syventämässä kaivoa sen tien varressa olevalla kesämökillä. Minun oli tarkoitus tuoda sieltä ne vanhat, suhteellisen hyvä kuntoiset sementtirenkaat meille kotiin.
Matka meni hyvin, ei siinä mitään. Poika oli rauhallinen, varsinkin kotimatkan, kun oli nukahtanut käsivarrelleni.. Aikas puutunut vain oli käteni sen reissun jälkeen.
Tämä sama tie oli myöskin tälle ystävälleni muistojen tie, koska Hän on asunut lapsuutensa eräässä tien varren talossa. Perille päästyämme hän kertoi myös, että tämän samaisen talon pihapiirissä, missä olimme seuroissa, hän aikoinaan kirjautui rippikouluun.
Olin tuon traktori ajelun aikoihin nelikymppinen ja parhaassa iässä, niinkuin sitä sanotaan. Tämä 25- vuotta on mennä hurahtanut aivankuin huomaamatta. Sanassakin sanotaan Ps. 90 näin: " Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois".
Näin se vaan menee. Olemme ystäväni kanssa nyt siinä iässä, että meillä näitä muistoja on jo enemmän kuin haaveita.
No, tie oli kuitenkin minulle alkupäästään tuttua. Suunnilleen puoli vuosisataa takaperin olin ajaa körötellyt sitä samaa tietä traktorilla peräkärryt perässä ja noin vuoden ikäinen lapsi, kuopuksemme, sylissäni. Matka tuntui jännittävältä, kun enhän minä nyt ihan joka päivä traktorin rattiin joutunut. Aina joskus kumminkin.
Meidän isäntä oli silloin kaivurin kanssa syventämässä kaivoa sen tien varressa olevalla kesämökillä. Minun oli tarkoitus tuoda sieltä ne vanhat, suhteellisen hyvä kuntoiset sementtirenkaat meille kotiin.
Matka meni hyvin, ei siinä mitään. Poika oli rauhallinen, varsinkin kotimatkan, kun oli nukahtanut käsivarrelleni.. Aikas puutunut vain oli käteni sen reissun jälkeen.
Tämä sama tie oli myöskin tälle ystävälleni muistojen tie, koska Hän on asunut lapsuutensa eräässä tien varren talossa. Perille päästyämme hän kertoi myös, että tämän samaisen talon pihapiirissä, missä olimme seuroissa, hän aikoinaan kirjautui rippikouluun.
Olin tuon traktori ajelun aikoihin nelikymppinen ja parhaassa iässä, niinkuin sitä sanotaan. Tämä 25- vuotta on mennä hurahtanut aivankuin huomaamatta. Sanassakin sanotaan Ps. 90 näin: " Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois".
Näin se vaan menee. Olemme ystäväni kanssa nyt siinä iässä, että meillä näitä muistoja on jo enemmän kuin haaveita.
lauantai 4. heinäkuuta 2015
Ilmestys
Istuin aamukahvilla keittiön pöydän ääressä, kun sain katsella ihmeellistä näkyä. Katselin ikkunasta avautuvaa näkymää järvelle päin ja aivan yllättäin näkö kenttääni ilmestyi kaukana järvellä aivan kuin kirkkaita neliöitä.Tai oikeammin sellaisia pitkulaisia kuin tiiliskivet. Niitä tuli jonossa aina vain lisää ja lisää. Niinkuin olisi junan vaunuja matkannut eteenpäin toinen toisiinsa kytkettyinä. Ne aivankuin säteilivät ja hohtivat sellaista ylimaallista kirkkautta, mikä ei ollut tästä maailmasta. Niitä ilmestyi aina vain lisää, niin että jono eteni koko taivaanrannan pituudelta eteenpäin. En voinut saada silmiäni irti niistä ja tätä kesti hyvän aikaa.. Sitten, kun viimeinen "vaunu" hävisi näkyvistä, alkoi keskemmällä järveä tulla uusia "vaunuja" jälleen vasemmalta reunalta oikealle päin edeten koko järven mitalta häipyen lopulta näkymättömiin. Tämä jono oli ilmeisesti lyhyempi, koska se loppui nopeammin. Mitään luonnollista selitystä minä en tälle näylle saanut. Tuli vain ajatus, että taivaan matkalaiset siellä matkaavat. Jeesukseen uskovat, jotka Jumala näkee Jeesuksen sovitustyön kautta pyhinä.
Kun näky hävisi, istuin vain ja ihmettelin. Terästin silmiäni, nähdäkseni oliko aallokkoa. Huomasin, että aivan hiljalleen laineet tulivat rantaan päin, joten tämä näky tai ilmestys oli kulkenut vasten aaltoja. Aivan niinkuin tätä uskon tietä vaeltavat saavat tämän maailman keskellä usein käydä vastavirtaan. Tuli mieleeni Psalmin kohta: "Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. Ps. 34.6.
Kun näky hävisi, istuin vain ja ihmettelin. Terästin silmiäni, nähdäkseni oliko aallokkoa. Huomasin, että aivan hiljalleen laineet tulivat rantaan päin, joten tämä näky tai ilmestys oli kulkenut vasten aaltoja. Aivan niinkuin tätä uskon tietä vaeltavat saavat tämän maailman keskellä usein käydä vastavirtaan. Tuli mieleeni Psalmin kohta: "Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. Ps. 34.6.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
"Tässä ja nyt"
Sain inspiraation siivota autoani ja siinä samalla ajatukseni "työstivät" erästä asiaa, joka oli jäänyt mieleeni pyörimään. Ajatus siitä, että miksi me emme osaa iloita ja olla onnellisia siitä mitä meillä on, vaan me helposti elätämme mielessämme haaveita jostakin saavuttamattomasta.
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan". Tätä viisautta saan aina välillä muistuttaa mieleeni.
Olenhan jo suhteellisen kauan saanut käydä tätä ns. "elämän koulua". Monta asiaa olen tänä aikana oppinut niin sanotusti kantapään kautta ja monesti kertaus kurssitkin ovat olleet paikallaan.
Mutta minunhan piti kertoa nyt siitä, mikä sillä hetkellä, autoa siivotessani ajatuksiani siivitti. Tuli vain vähän pitkä alkulause.
Sillä hetkellä olin esinnäkin onnellinen autostani, joka ei todellakaan ole mikään "dollarihymy". Koin sen minulle ylellisyytenä, kun enhän minä nyt ihan välttämättä autoa tarvitse. Isännällä kuitenkin on työ auto. Toiseksi sitten se, että minulla on nyt sitä ns. "hyvvää aikaa" käyttää esimerkiksi vaikka tähän auton siivoukseen. Niin ettei koko ajan pyöri mielessä vuoroaan adottavat päivittäiset työt. Siitäkin iloitsen, että saan tehdä työni ilman keskeytyksiä, siitä osaan aina uudelleen ja uudelleen nauttia. Sillä maatilalla oli lasten päivähoito järjestettävä töiden kanssa lomittain. Aina oli varauduttava ja oltava valmis jättämään sillä hetkellä tekeillä oleva työ kesken.
Ja kolmanneksi iloitsen, että terveys antaa myöten tehdä vielä monia asioita, esimerkiksi siivota autoa.
Lopuksi kerron vielä autostani. Se on vaalean sininen ja siinä on nokalla vauhti raidat. Lisäksi kuskin puoleinen takaovi on aikain saatossa kolhiiintunut. Sitä ei kannata auton hinta luokan huomioon ottaen korjata, kun ovi kuitenkin pysyy kiinni. Tässä autossa on "hinta-laatu suhde kohdallaan", sanoo meidän isäntä.
Lisäksi tämä on kuulemma "hyvän merkkinen", sitä pystyy omat miehet korjaamaan. Purku osia löytyy varaosiksi.
Vajaa vuosi sitten poikamme vaihtoi tämän auton netin kautta "päikseen" erääseen omaansa jo vähän sivuun hylättyyn autoonsa. "Tässä on mummulle auto" sanoi poika vain ja niin minusta tuli onnellinen auton omistaja.
"Elämä on paljon onnellisempaa, kun iloitsemme siitä, mitä meillä on. Kuin että surisimme sitä, mitä meillä ei ole". Näin on joku viisas tullut osuvasti sanoneeksi.
'
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan". Tätä viisautta saan aina välillä muistuttaa mieleeni.
Olenhan jo suhteellisen kauan saanut käydä tätä ns. "elämän koulua". Monta asiaa olen tänä aikana oppinut niin sanotusti kantapään kautta ja monesti kertaus kurssitkin ovat olleet paikallaan.
Mutta minunhan piti kertoa nyt siitä, mikä sillä hetkellä, autoa siivotessani ajatuksiani siivitti. Tuli vain vähän pitkä alkulause.
Sillä hetkellä olin esinnäkin onnellinen autostani, joka ei todellakaan ole mikään "dollarihymy". Koin sen minulle ylellisyytenä, kun enhän minä nyt ihan välttämättä autoa tarvitse. Isännällä kuitenkin on työ auto. Toiseksi sitten se, että minulla on nyt sitä ns. "hyvvää aikaa" käyttää esimerkiksi vaikka tähän auton siivoukseen. Niin ettei koko ajan pyöri mielessä vuoroaan adottavat päivittäiset työt. Siitäkin iloitsen, että saan tehdä työni ilman keskeytyksiä, siitä osaan aina uudelleen ja uudelleen nauttia. Sillä maatilalla oli lasten päivähoito järjestettävä töiden kanssa lomittain. Aina oli varauduttava ja oltava valmis jättämään sillä hetkellä tekeillä oleva työ kesken.
Ja kolmanneksi iloitsen, että terveys antaa myöten tehdä vielä monia asioita, esimerkiksi siivota autoa.
Lopuksi kerron vielä autostani. Se on vaalean sininen ja siinä on nokalla vauhti raidat. Lisäksi kuskin puoleinen takaovi on aikain saatossa kolhiiintunut. Sitä ei kannata auton hinta luokan huomioon ottaen korjata, kun ovi kuitenkin pysyy kiinni. Tässä autossa on "hinta-laatu suhde kohdallaan", sanoo meidän isäntä.
Lisäksi tämä on kuulemma "hyvän merkkinen", sitä pystyy omat miehet korjaamaan. Purku osia löytyy varaosiksi.
Vajaa vuosi sitten poikamme vaihtoi tämän auton netin kautta "päikseen" erääseen omaansa jo vähän sivuun hylättyyn autoonsa. "Tässä on mummulle auto" sanoi poika vain ja niin minusta tuli onnellinen auton omistaja.
"Elämä on paljon onnellisempaa, kun iloitsemme siitä, mitä meillä on. Kuin että surisimme sitä, mitä meillä ei ole". Näin on joku viisas tullut osuvasti sanoneeksi.
'
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)