Elämän oppimäärä

Kirjoitukseni Sydän-Hämeen lehdessä. Julkaistu 20.5. -19.

Pieni sana anteeksi, saa paljon aikaan. Tekee ihmeitä ihmisen elämässä.

Helposti odotamme aloitteen tekoa toiselta, mutta entäpäs jos tehtäis itse se aloite ja pyydetään ja annetaan anteeksi. Elämämme muuttuu kummasti paljon paremmaksi ja helpommaksi elää. 

Pelastuu paljon päiviä, kuukausia jopa vuosiakin elämässämme. Ei anneta katkeruudelle sijaa. Sillä anteeksi antamattomuus synnyttää katkeruutta menneistä asioista. Siitä kasvaa helposti suuri vuori mitä lopulta on kovin vaikeata ylittää. Tai meistä ainakin tuntuu siltä.

Pieni sana anteeksi sovittaa ehkä jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten olleet ja menneet asiat jotka nyky perspektiivistä katsoen voivat tuntua jo aivan turhanpäiväisiltäkin asioilta.

Sana sanoo: "Vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä. Älköön aurinko laskeko vihanne yli;"  Ja "olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa antanut teille anteeksi." (Ef. 4:26, 32.)

Asta Metsomäki

Ystävät ovat kuin tähdet

"Ystävät ovat niin kuin tähdet, ne eivät aina näy, mutta sen tietää, että ne ovat silti olemassa." Olen kuullut tällaisen sanonnan, joka  pitää hyvin paikkansa.
Huhtikuun lopulla menetin kuoleman kautta ystäväni ja viimeksi kuluneina päivinä olen muistoissani palannut yhteisiin hetkiimme kuluneina vuosikymmeninä.  Tutustuimmehan me ja myöskin ystävystyimme hänen kanssaan jo nuoruutemme päivinä. Matkasimme molemmat samana syksynä Mustialan karjanhoitokouluun. Haaveena valmistua hyväksi karjanhoitajaksi, tietenkin. Elimme molemmat silloin sitä "kultaista nuoruutta".  Nyt olemme eläneet jo tätä "harmaannuttavaa vanhuutta" jos tähän näin voisi jatkoksi runoilla.
Tähän väliin on mahtunut meidän kummankin kohdalla paljon nähtyä ja koettua elämää. Me molemmat saimme elää pienen maalaistalon emännän roolissa. Kumpaakin meistä siunattiin 8:lla lapsella, tytöillä, ja pojilla. Ja me molemmat saimme myöskin hoitaa karjaa.
Alkuun yhteydenpitomme  oli tiiviimpää. Saimme jakaa toinen toisemme kanssa merkittävimmät hetkemme elämässä. Kaikki lasten syntymiset, sairaudet, lehmien poikimiset ym. elämäämme kuuluvat asiat, ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset. Saimme kokea senkin sanonnan todeksi, että toiselle kerrottu ilo kaksinkertaistuu ja suru sen sijaan puolittuu.
Ajan myötä lasten kasvaessa ja aikuistuessa tuli heidän myötään elämäämme niin paljon uusia asioita ja  sisältöä, että ystävä tuli aina harvemmin mieleen. Yhteys oli silti aina olemassa. Olen onnellinen, että viime kesänä pääsin käymään hänen luonaan. Matkaa, kun oli välillämme.
Tänään on se päivä, kun hänet siunataan maan poveen.
"Mielessäni on se Raamatun sana, että "nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin täydellisesti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti." 1Kor.13:12.
Ystäväni usko Jeesukseen on nyt saanut muuttua näkemiseen.

Seppä Filemo

Kai tunnet sä Seppä Filemon? Kylän laidalla pajansa vielä on.

Hän valoi vaskea, takoi rautaa. Ja veisti hirttä ja höyläsi lautaa

Kaikki kylällä sanoivat: ”Filemo,  hyvä mies, hyvä seppä on.”

Joka aamu, se kuului asiaan, seppä Filemo silmäili Bibliaa.

Hän piirsi karttoja Danielista,  pedon sarvista, merkeistä punaisista.

Ihan tarkkaan hän laski kynällään, milloin saapuvi aikojen pää.

Ja niin hän kirjasta selväks`sai: lopun päivä on muuan perjantai.

Se on viidestoista ja toukokuussa, kun hiirenkorvalla lehti on puussa.

Oli varma ja vakaa tästä mies, sillä kyllä hän merkit ties.

Seppä Filemo kalkutti pajassaan, hoiti paljetta, raudoitti anturaa.

Otti kesken työnkin hän joskus tovin,  ja innostuksesta palavin povin

hän selvitti laskuja, karttojaan,  sekä loppua tulevaa.

Liekö uskonut kukaan, mut hymyillen,  moni katseli merkkejä piirrosten.

Joku kieltäjä tyrmäs ja sinkos torut:  ”Hyvä mies, puhut hulluja, heitä lorut.”

Mut ei järkkynyt Filemo. Kannastaan,   hän ei väistynyt tuumaakaan.

Niin saapui kevät ja leudot säät.   Oli tulleet jo linnut ja menneet jäät.

Oli huomenna päivä se toukokuun,  kun pasuuna raikuisi enkelin suun,

ja se hetki, suuri ja viimeinen,  päässä kaikkien päivien.

Oli ”aattona” puoleen päivään vaa,n  seppä Filemo toimessa pajassaan.

Haki säilöstä parhaan hän verkanutun   ja sitten biblialäksynsä tutun

hän mielin vakain ja juhlavin,  alkoi kirjasta Danielin.

Joku tapasi tullessa illansuun    seppä Filemon luota veräjäpuun.

Kuin lapsi hän juhlaa varten eli  ja kädestä pitäen hyvästeli,

kun virkahti”huomenna, muistathan,  soivat pasuunat taivahan?”

tuli sitten se aamu, mut`ennallaan   maa tuntui kiertävän radallaan.

Joku lie ollut mielin aroin,  joku pilkkasuin tai hellävaroin

näin lausahti”Tänään juuri, kai, sepän kuulu on perjantai!”

Mut mökillä harmaalla Filemon   ihan hiljaista suurena päivänä on.

Ovi avoinna on, sen huomaa kyllä, mut savu ei kiertele kattoin yllä,

ja turhaanpa tuttua kulkijaa    pajapolulle varrotaan.

Kun päivä on puolessa kuullahan:  seppä Filemo ääreltä Biblian

on läydetty kuoleman satuttamana, mut Danielista on auki Sana

Sydän viime lyöntinsä yllättäin    on lyönyt ja väsynyt näin.

Näki kaikesta hetkensä viimeisen     oli ollut hän ääressä karttojen.

Sepän kätensä karhea, hiukan musta,   piti vieläkin kiinni ennustusta

kuin ainutta, parasta aarrettaan, minkä omisti päällä maan.

 

Oli viidestoista ja toukokuu.  Kovin kauniisti hymyili lähtijän suu.

Ihan niinkuin sen, joka päässyt on voittoon,   joka herätä sai sen pasuunan soittoon

jota vartos hän, jota odotti hän   kuin tuloa ystävän.

                           

Kovin hiljeni joukkio vähäinen,  jonkun lausuissa tämmöisen totuuden:

”Oli viisaampi meitä hän, nyt sen näen.  Lyönyt kuolema häntä ei yllättäen

kuin monia, joilla enemmän on,  kuin talentti Filemon.”

                                                                                                                               

Hyviä muistoja

Pari viikkoa takaperin elimme mieheni kanssa 50-vuotis hääpäivämme johdosta juhlatunnelmissa ja sen myötä monissa, monissa muistoissa. Meidän kummankin 70-vuotispäivätkin ajoittuvat tähän lähi etäisyyteen ja niinpä olisimme näitä monenkertaisia juhlapäiviämme juhlistaneet kirkkokonsertilla Luopioisten kirkossa. Samassa missä meidät siunattiin ja vihittiin kristilliseen avioliittoon päivälleen 50 vuotta takaperin.
Nyt koronan tähden juhlimme näitä asioita perheen kesken tässä kotipihassamme kauniin sään vallitessa.
 Tyttäreni tytär lauloi meille saman laulun, minkä hän olisi esittänyt konsertissa kirkossakin. Eli Juha Tapion laulun; Kaksi vanhaa puuta.
Myöskin Luopioisten Janne pappi yllätti meidät laulamalla kumppaneidensa kanssa "Enkeli" laulun  sitten seuraavana pyhänä Jumalan palveluksessa Luopioisten kirkossa. Siis hekin saman laulun kuin olisivat esittäneet konsertissakin viikkoa aiemmin. Kannattaa katsoa youtube kanavalta osoitteessa palkaneen seurakunta.fi sivuilta Jumalanpalvelus Luopioisten kirkossa 26. 4. 2020.
Joten näitä hyviä muistoja syntyi ja syntyy jatkuvasti niin kauan kuin elämämme täällä "maan alhossa" saa jatkua.
Pieni pojan poikani kyseli minulta taannoin, että "miksi sinä olet niin vanha mummo?"
Hiljakseen tämä asia todentuu meidän "vanhojen elämässä," vaikka kuinka kokisimme sisältä olevamme nuoria. Ulkokuori se vain rapistumistaan rapistuu.
Osuvasti Milja tyttö (13v) lauloi meille näin, että; (kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää.) Sillä sellaisiksi me monesti itsemme tunnemme. Ja näin, että; "kaiken aikaa alla maan, ne punoneet on yhteen juuriaan."
Raamattu puhuu paljon enkeleistä, joista Janne Veston laulu kertoo. Jeesus sanoo näin, että: "Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä pienistä. Sillä minä sanon teille. Että  heidän enkelinsä taivaissa katselevat aina minun taivaallisen Isäni kasvoja  (Matt. 18: 10).
Ja Hebr. kirje mm. sanoo enkeleistä näin : " Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä?" Hebr, 1:14.