"Ystävät ovat niin kuin tähdet, ne eivät aina näy, mutta sen tietää, että ne ovat silti olemassa." Olen kuullut tällaisen sanonnan, joka pitää hyvin paikkansa.
Huhtikuun lopulla menetin kuoleman kautta ystäväni ja viimeksi kuluneina päivinä olen muistoissani palannut yhteisiin hetkiimme kuluneina vuosikymmeninä. Tutustuimmehan me ja myöskin ystävystyimme hänen kanssaan jo nuoruutemme päivinä. Matkasimme molemmat samana syksynä Mustialan karjanhoitokouluun. Haaveena valmistua hyväksi karjanhoitajaksi, tietenkin. Elimme molemmat silloin sitä "kultaista nuoruutta". Nyt olemme eläneet jo tätä "harmaannuttavaa vanhuutta" jos tähän näin voisi jatkoksi runoilla.
Tähän väliin on mahtunut meidän kummankin kohdalla paljon nähtyä ja koettua elämää. Me molemmat saimme elää pienen maalaistalon emännän roolissa. Kumpaakin meistä siunattiin 8:lla lapsella, tytöillä, ja pojilla. Ja me molemmat saimme myöskin hoitaa karjaa.
Alkuun yhteydenpitomme oli tiiviimpää. Saimme jakaa toinen toisemme kanssa merkittävimmät hetkemme elämässä. Kaikki lasten syntymiset, sairaudet, lehmien poikimiset ym. elämäämme kuuluvat asiat, ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset. Saimme kokea senkin sanonnan todeksi, että toiselle kerrottu ilo kaksinkertaistuu ja suru sen sijaan puolittuu.
Ajan myötä lasten kasvaessa ja aikuistuessa tuli heidän myötään elämäämme niin paljon uusia asioita ja sisältöä, että ystävä tuli aina harvemmin mieleen. Yhteys oli silti aina olemassa. Olen onnellinen, että viime kesänä pääsin käymään hänen luonaan. Matkaa, kun oli välillämme.
Tänään on se päivä, kun hänet siunataan maan poveen.
"Mielessäni on se Raamatun sana, että "nyt näemme kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin, mutta silloin täydellisesti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan täydellisesti." 1Kor.13:12.
Ystäväni usko Jeesukseen on nyt saanut muuttua näkemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti