Kohtaaminen.

Tulin linja-autossa Pälkäneeltä kotiin päin, kun matkalta nousi kyytiin kehitysvammaisia kotitalous oppilaitoksen oppilaita. Seurasin ja samalla myöskin ihailin heidän moitteetonta käytöstään. Eräs heistä istui viereeni ja aloitti spontaanisti kanssani keskustelun ikäänkuin olisimme olleet vanhat tutut jo entuudestan. 
Tämä poika (en huomannut kysyä hänen nimeään) vieressäni otti selvää siitä, mistä olin tulossa ja minne menossa. Hän kertoi itse olevansa menossa Päijät-Hämeeseen.
 Hän kiinnostui myöskin sukan kutimestani joka oli käsissäni. Hän kysyi hyvin mutkattomasti, että " mitä sinä teet"? Seuraavaksi hän tiedusteli, kuka ne sukat saa, ja että jatkanko vielä sitten kotiin päästyänikin kutomista.  Sanoin etten jatka ja, että tämä on sellainen väliaika työ silloin, kun ei ole muuta tekemistä.
Olin yllättynyt tällaisesta tasavertaisesta suhtautumisesta.   Joskus nimittäin tuntuu siltä, että tavatessaan näitä ns. normaaleja nuoria, niin kaverien nähden eivät tututkaan nuoret aina edes tohdi tuntea saati sitten tervehtiä.
Uusi ystäväni kyseli myöskin Pälkäneen matkani tarkoitusta. Minkälaisilla asioilla liikuin, eikä se tuntunut mitenkään tungettelevalta, vaan aidolta kiinnostukselta.
Kerroin hänelle käyneeni katsomassa kolmea vanhusta, joista kaksi asui Kostiakodissa ja kolmas siitä vähän kauempana eräässä rivitalossa. Ja että yksi näistä ystävistäni oli sukulaiseni.
Jälkikäteen näitä muistellessani tuli mieleeni lause eräästä Pekka Simojoen laulamasta laulusta, jotenkin tähän tapaan. "Taivaassa ei enää valikoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa".  Jumalan edessä olemme kaikki saman arvoisia.
 Tämä poika jätti minulle sellaisen hyvän muistijäljen, etten sitä ihan pian unohda.
Äitini muuten sanoi joskus, vanhoista ja sairaista puheen ollen että: "sellaisiksi me jokainen kerran tulemme, jos vanhaksi elämme".  Sitä ei vain tulla ajatelleeksi silloin, kun "ollaan niin nuoria ja nättejä ja nyt vanhana me ei enää olla kuin nättejä".